Rakastathan minua, sano, Rakastan!
Rakastathan minua, sano, Rakastan
Nyökkään vaisusti, En halua lausua enää lausetta: Rakastan sinua.
Rakkaus ei enää riitä.
Haluan ajatella omilla itsenäisesti, ilman hallintaa.
Tehdä omia tekoja ilman opastusta, nauttia.
Etsin itseäni.
Haluasin puhua hänelle avoimesti näistäkin asioita mutta jokin estää puhumasta, kalterit mielessäni, pelko siitä että menetän hänet, menetän koko ajan itseäni.
Mieleni on maipuloitu uskomaan!
Eihän mieskään ole minua menettänyt vaikka puhunut mitä ajattelee, tehnyt mitä haluaa, kertonut mitä halua.
Olen pysynyt rinnalla.
Nyt viimeaikoina olen miettinyt itseäni ja tapaa jolla minua kohdellaa ja on kohdeltu.
Tämä on saanut minut lähtemään yhteisestä kodistamme useasti, hyvin useasti.
Olen aina palannut takaisin uskoen sanoihin mitä minulle annetaan kuultavaksi.
Jokakerta sanat ovat jääneet vaille tekoja.
Nyt en voi antaa periksi enää, sanat eivät riitä, en halua taas jäädä ajattelemaan yksin
Miksi ?
Miten hän pysytyy? Ei voi olla todellista? Kaikki nuo kysymykset vailla vastausta.
Kun yritän jutella hän sananhelinän vuoksi vastaa: Tilanteet tulevat minuutin viivellä ja hän ei niitä hallitse.
Hän ei voi niille mitään, hän on alkoholisti, päässä vikaa jne.
Kuka noille asoille voi jos ei hän itse, ei kukaan.
Nämä lauseet vain uusi keinoja päästä määränpäähän ja olla sitä mitä haluaa sillä hetkellä, ajattelematta toista.
Kaikki keskittyy itseen ja omaan hyvinvointiin puolisollani, hän on keksinyt
keinot kuinka mitäkin voi tehdä ns.satuttamatta toista.
Esimerkiksi tuo lause : Juon koska olen alkoholisti, on nyt lause jolla pystytään juomaan saamatta negatiivistä huomiota osakseen, hänen mielensä on kekseliäs.Sallin tämänkin, uskomatonta mutta totta!
Miksi?
Pikkuhiljaa olen ajatellut onko puolisossani narsistisia piirteitä liikaa?
Kaikki viittaavat siihen, vai annanko ajatusteni johdattaa siihen että saan miehestäni narsistin?
Olen kysynyt mieheltäni, testatakseni hänen narsiutensa, kuulusalla yhden kysymyksen kysymyksellä jonka perusteella narsistinen ihminen paljastuu:
Oletko Narsisti?
Hän on vastannut useinkin olen ja lyönyt vielä löylyä pesään.
Olen siis Alkoholistisen Narsistin puoliso.
Tämä selittäisi avoimet kysymykset päässääni, miksi sallin kaikki puolisoni suunnalta,
nytkö kysyn miten pääsen eroon narsistisesta puolisostani?
Siihen kysymykseen en haluaisi vastausta ,koska rakastan oikeasti puolisoani, ja tämän tiedon perusteella jos puolisoni olisikin narsisti ei puolisoni rakastaisi minua oikeasti,
vaan minussa niitä piirteitä joista hän hyötyy.
Menettäisin rakkaani, puolisoni.
Olen jäänyt mielenivangiksi oikeasti, tarvitsen avaimet vapauteeni.
Henkiseen tasapainon jossa ei koko ajan leiju kysymykset:
Miten hän pystyy?
Voiko olla todellista?
Palataan takasin aikoihin jolloin asuimme saman katon alla, hetkiin onnellisiin ja onnettomiin.
Olen elänyt alkoholisin rinnalla 4 vuotta, taistellen koko tämän ajan omaa itseäni vastaan hiljaa sisäisesti kertomatta siitä miehelleni, hän ei edes ole huomannut omaa kärsimystäni tässä vauhdissa, oma pahaolo hänen sanojensa mukaan päällimmäisenä, kunka hänellä on kaikki asiat huonosti ja menee kaikki päin peetä.
Mielestäni häenllä asiat paremmin kuin monilla muilla niin sanotusti ilman alkoholia elävällä:
Hyvä rakastava puoliso, oma koti, terveet kauniit tyttäret, raha-asiat kunnossa, monelaiset ammattipätevyydet, kaikki maailman parhaat kortit käytössä.
Hän jos kuka tarvitsee auttajaa hellää huolenpitäjää?
Minä tarvitsen tukea tähän yksinäisyyteni, kuka minua auttaa?
Puolisoni ei huomaa avunhuutojani, ei halua kuulla murheitani, kuuntelee muttei kuuntele jos eivät hyödytä häntä. Huomaan hänen joskus ns.piikittävän minua minun ahdistuksen tuntemuksillani aika ajoin, ja lausahduksillani joita sanon kun minun ei ole ollut hyvä olla.
Oma minäni on aika ajoin ilmoittanut olemassa olostaan joka on hyvä merkki nyt kun mietin, minullakin on mielipiteitä jopa omia, joita hän ei hyväksy.
Hänelle ei voi puhua suoraan asioista asioina, kaikkine raadollisuuksineen.
Miksi tämäkin olen antanut tehdä ottamatta siihen järeästi kantaa?
Olenhan joskus ollut vahva ja minulle ei ole todellakaan voinut kyseenalaistamalla minun lauseitani jatkuvasti solvatulla säväyllä.
Muistan että jäin miettimään tuossakin kohden itsekseni, no voi kunpa en olisi tuotakaan sanonut, onneksi sanoin!! sehän oli minun ajatukseni ei kenenkään muun.
Nyt kun mietin tarkemmin hänen pyytämänsä tekeminen ei ollut ns.pyytteetöntä, aina johti johonkin hänen haluunsa, hänen sen hetkiseen tarpeeseensa.
Omat ajatukseni näin kirjoitettuna sinkoilevat kuten pitääkin oikesiin uomiin ja niihin tunteisiin mitä pitää nousta kun toista alistetaan olemaan sitä mitä ei ole lukitsemalla hänet itselleen ja mieliteoilleen.
Muistan ne pelonsekaiset hetket kun tarvitsin miestäni loukkaannuttuani vakavasti töissä, jouduin sairaalaan, soitin miehelleni mutta hän ei vastannut,
odotin soittoa, soitti olikin lähiökuppilassa juomassa.
Pyysin hetken irtaantumaan ja tulemaan rinnalleni sairaalaan koska pelkäsin oikeasti tulevia tapahtumia, minut leikattaisiin yhtäkkiä. Miestäni ei kuulunut, hän oli päättänyt valita toisin oli juoppokavereiden kanssa rallattelemassa, voivottelemassa surkeuttaan laulamassa karaokea, kun minä olisin apua tarvinnut. Onneksi minulla oli poikani jonka avulla pääsin pois sairaalasta. Puolisoni jätti minut kun oikeasti pyysin apua, tarvitsin turvaa, taas annoin anteeksi?
Olin kotona päästyäni sairaalasta, aamuyöstä mieheni palasi reisultaan.
Pitääkö kaikki kestää siksi koska olen alkoholistin puoliso? Minua ei auta kukaan, kukaan ei seiso rinnalla kun minuun sattuu. Puolison kuuluu mielestäni olla kaiken yläpuolella vaikka kuinka olisi muumaailma ihanaa ja mukavaa näin ajattelen, monesti olen hylännyt oman ns. omat hetket puolisoni takia, hän ei minun.
Miten voisin kuvata näitä tunteita, mitä koen puolisoni rinnalla?
-Feeniks-
