Mietteitä harmaana päivänä…
Saavuin kotiin viettämään laatuaikaani, saan siivota yksin. Näistä hetkistä nautin suunnattomasti, vain minä ja hiljaisuus. Tällä viikolla puolisoni on ollut taas se ihminen, johon tutustui ja rakastuin. Se on ollut lapsellemme isä ja auttanut kotona paljon. Viettänyt aikaa meidän kanssamme ja huolehtinut, että meillä on hyvä olla. Hän on yhdeltä ammatiltaan kokki ja loihti useampana iltana perheelle ruuatkin. Olen nauttinut suunnattomasti tämän viikon hetkistä yhdessä. Sitä osaa arvostaa niinkin pieniä asioita nykyisin! Mutta jotain taas tapahtui eilen, hän katosi.
Olen lukenut paljon, pyytänyt apua viranomaisilta ja keskustellut myös lääkäreiden kanssa. Kauhukseni olen huomannut, että kaikki ovat valmiita auttamaan erilaisin keinoin puolisoani, mutta harva kysyy minulta, kuinka minä jaksan? Joskus suutuin niin sosiaalityöntekijöillekin, että kysyin onko menetettävä mielenterveys, jotta saan apua? He edelleen tiesivät silloinkin kertoa, että olet vahva nainen, hyvä äiti, lastasi olen suojellut asialta ja minulla on hyvä tukiverkosto, emme näe tarvetta lapsesi asiakassuhteen jatkamiselle. Kyllä, tätä tämä on! En todella ihmettele oman kokemani jälkeen, että on äitejä jotka ajautuvat äärimmäisiin ratkaisuihin. En todellakaan hyväksy heidän tekojaan, mutta kyllä ihminen ja varsinkin alkoholistin puoliso on yksin tässä maassa. Kuinka kauan ja kuinka pitkälle on jaksettava yksin?
Useampi tuttuni on kysynyt minulta, kauan aion jaksaa tätä? En tiedä, en todellakaan tiedä. Jos saisin tilanteen ratkaistua sormia napsauttamalla ja tavarat eri osoitteisiin päivässä, niin olisin sen jo tehnyt ajat sitten. Tällä hetkellä minulla ei ole voimia siihen, eikä aikaakaan. Olen pienen lapsen äiti, yrittäjä ja esimiesasemassa työssäni. Arjen pyörittäminen ja ajankäytön hallinta on muutenkin jo haastavaa, kun sen teen käytännössä yksin. Minä en voi puolisoni puolesta hoitaa asioita taikka tehdä muuttoa pois. Olen puun ja kuoren välissä. Minä todella rakastan puolisoani, mutta rakastan enemmän lastani ja itseäni. Olen päättänyt, että minun arkeani ei pyöritä alkoholi! En ole ollut kertaakaan sairaslomalla töistäni, useampi olisi asemassani varmasti jo ollut useampaan kertaan.
Useammilla mielikuvat alkoholista ovat aivan toisenlaiset. Mieheni on kaikkea muuta kuin alkoholistin näköinen. Hän on nuori, komea, hyvän lihaskunnon omaava sekä erittäin huoliteltu mies. Hänen hymynsä on valloittava ja hänellä on suuri sydän. Mutta hän on sairas! Alkoholismi on erään erikoistuneen lääkärin mukaan masennussairaus. Puolisoni on arvostettu työssään ja moni ei ehkä tajua kuinka huono tilanne on, kun hän ei makaa katuojassa jo taloudellisesti. Näiden vuosien aikana olen tajunnut, että alkoholismi on koko kansan sairaus.
Minulle on tapahtumassa jotain, jota en vielä tajua itsekkään. Olen ollut eilisestä puolisoni ratkeamisesta saakka kuin ”viilipytty”, täysin välinpitämätön. Näinkö olemme pian tulossa tiemme päähän? Minä en enää jaksa itkeä taikka surra. Päinvastoin nautin suunnattomasti omasta ajasta ja ajasta kahden lapsen kanssa, ilman että minun on uhrattava ajatuskaan mieheni sairaudelle. Sillä nykyisin jo puolisoni selvinä hetkinä alkoholismin harmaa harso on kotimme yläpuolella. Alkoholismi yrittää muuttaa jo minua ja minunkin arkeani, mutta yritän edelleen taistella vastaan kaikin voimin. Puolisoni se voi sairastuttaa, mutta minua ja poikaani se ei saa!
-Unohdettu-
