Aamulla radiossa soi Samuli Edelmannin Ei mitään hätää – kappale.
Puristin rystyset valkoisena vaihdekeppia, kun en voinut kappaleen sanojen tuomien tunneryöppyjen tuoda kyyneleitä silmäkulmiini, sillä olihan minulla takapenkillä lapseni, jota kyyditsin aamulla päivähoitoon. Hymyilin väkinäistä hymyä takapenkille noille maailman ihanimmille nappisilmille taustapeilin kautta ja samalla sisälläni salamoi!
”Ja kun sä et uskalla,
sanoo niitä sanoja,
joilla voisit ratkaista kaiken,
voit luottaa minuun.
Voit luottaa…”
Miksi kappaleesta tulee puolisoni se toinen persoona mieleeni?
Vaikka meillä on selviä jaksoja, niin koko ajan tiedostan jo, että meidän arjesta tippuu milloin tahansa taas pohja… Olen kyllästynyt pelkäämään sitä hetkeä, olen kyllästynyt jännittämään ja ajattelemaan koko asiaa! Joka kerta, kun se hetki tapahtuu, se sattuu yhtä paljon! Keskellä rintaa pistää, kuin joku löisi veitsellä. Kivi rinnassani, jota kannan muuttuu painavammaksi saman tien… Olen kyllästynyt myös kantamaan tätä möykkyä! Se hetki tuntuu samalta, kun olisit kuullut puolisosi pettävän sinua. Vaikka se tarttui ”VAAN” pulloon! Pulloon tarttuminen on tuonut niin paljon jo valheita, pettymyksiä ja katkeruutta, että en edes pysty kuvailemaan sitä. Olenkin jo pohtinut, että jos tapahtuisi ns. ihme täysiraitistuminen, niin pääsenkö itse enää tästä katkeruudesta pois kokonaan? Pystynkö koskaan enää luottamaan?
Olen niin katkera, kun toinen voi vaan heittää vastuun kaikesta milloin tahansa naulakkoon ja lähteä! Kääntää kylmästi selkänsä vaikka mitä tapahtuisi? Kuinka niin voi tehdä aikuinen ihminen? Ja sitten yrittää vaan aivan pokkana palata 4päivän jälkeen, ihan niin kuin ei koskaan olisi lähtenytkään mihinkään?
En minä voi vaan lähteä! Minun on kyllä oltava joka ikinen päivä äiti lapselleni ja hoidettava täysipäiväinen työni, jossa minulla on vastuuta paljon. Mitä jos minäkin vaan lähtisin ja jättäisin hänet huolehtimaan kaikesta yksin? Mutta enhän minä voi niin tehdä! Vai voisinko?!
Olen sopinut tulevana viikonloppuna reissun, niin että lähden aivan yksin ja koko viikonlopuksi. Huolehdin lapselle mummolaan hoidon ja olen niin vapaalla koko viikonlopun! Puhelimeen puolison numero estolistalle ja VAPAUS hetkeksi kaikesta. Tekee hyvää ja saan taas ajattella rauhassa omat siirtoni tässä taistelussa alkoholismia vastaan! Puolisoni voi minun puolesta vaikka hukkua siihen helvetin pulloon viikonlopun aikana.
Olen päässyt siihen vaiheeseen oman itseni ja pääni kanssa, että pidän kynsin ja hampain kiinni omista asioistani! Järjestän kaikki nämä omat reissuni jo niin, että lapselle on hoitopaikka mummolassa. Elän jo kuin yksinhuoltaja siinäkin asiassa. Rakastan lastani eniten tässä maailmassa ja sen vuoksi olen valmis tekemään mitä tahansa hänen eteen. Mutta jotta jaksan itse pysyä kasassa, niin muutamia kertoja vuodessa otan itselleni koko viikonlopun. Ja kyllä ajattelin maistella punaviiniä muutaman lasillisen molempina iltoina, kun ei tarvitse pelätä, että puolisoni ratkeaa juomaan vieressäni. Mutta viikonlopun käytän täysin selvinpäin oman rakkaan harrastukseni parissa!
Ainiin ja vielä alkoholipolitiikasta sen verran… Toivon todella, että alkoholivero laskee ja mielestäni alkoholin myyntiä ei tulisi rajoittaa! Tuo alkoholin myynnin rajoittaminen tai alkoholin hinnan kallistaminen ei ole yhdellekään alkoholistille este. Alkoholiveron laskeminen ja alkoholin myynnin vapauttaminen kauppoihin sen sijaan vähentäisi Virosta viinan tuonnin ja toisi verorahat Suomeen sekä mikä parasta minusta jokainen alkoholisti voisi juoda itsensä nopeammin hengiltä, jos juomisen on elämäkseen valinnut! Tästä juoppojen hyysäämisestä ja alkoholistien perheisiin aiheutuneesta pahasta olosta tulisi myös säästöjä pidemmässä juoksussa sosiaali- ja terveyshuollon puolelta. En usko hetkeäkään, että nuo muutokset vähentävät tai lisäävät alkoholin käyttöä tässä maassa! Itse olen seurannut alkoholistia vierestä ja jos se haluaa juoda, niin MIKÄÄN ei ole este, ehkä ainoastaan vähän HIDASTE!
Tällaisia ajatuksia tästä päivästä ja hartioiden taakka on sietämätön. Pienet hartiat taas kerran valahtivat tänään ja nyt pitäisi painaa pää tyynyyn. Rohkeasti ottaa uni vastaan sekä uusi pelottava päivä. En pelkää puolisoani. Mutta pelkään, mitä kaikkea voikaan tapahtua hänelle. Pelkään myös häpeää. Toivon, että kukaan tuttuni tai varsinkaan työtuttavani ei törmäisi häneen. Ettei hän onnistu minun asioitani enää yhtään enempää sotkemaan!
Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä jälleen kerran…
-Unohdettu-
Saavuin kotiin viettämään laatuaikaani, saan siivota yksin. Näistä hetkistä nautin suunnattomasti, vain minä ja hiljaisuus. Tällä viikolla puolisoni on ollut taas se ihminen, johon tutustui ja rakastuin. Se on ollut lapsellemme isä ja auttanut kotona paljon. Viettänyt aikaa meidän kanssamme ja huolehtinut, että meillä on hyvä olla. Hän on yhdeltä ammatiltaan kokki ja loihti useampana iltana perheelle ruuatkin. Olen nauttinut suunnattomasti tämän viikon hetkistä yhdessä. Sitä osaa arvostaa niinkin pieniä asioita nykyisin! Mutta jotain taas tapahtui eilen, hän katosi.
Olen lukenut paljon, pyytänyt apua viranomaisilta ja keskustellut myös lääkäreiden kanssa. Kauhukseni olen huomannut, että kaikki ovat valmiita auttamaan erilaisin keinoin puolisoani, mutta harva kysyy minulta, kuinka minä jaksan? Joskus suutuin niin sosiaalityöntekijöillekin, että kysyin onko menetettävä mielenterveys, jotta saan apua? He edelleen tiesivät silloinkin kertoa, että olet vahva nainen, hyvä äiti, lastasi olen suojellut asialta ja minulla on hyvä tukiverkosto, emme näe tarvetta lapsesi asiakassuhteen jatkamiselle. Kyllä, tätä tämä on! En todella ihmettele oman kokemani jälkeen, että on äitejä jotka ajautuvat äärimmäisiin ratkaisuihin. En todellakaan hyväksy heidän tekojaan, mutta kyllä ihminen ja varsinkin alkoholistin puoliso on yksin tässä maassa. Kuinka kauan ja kuinka pitkälle on jaksettava yksin?
Useampi tuttuni on kysynyt minulta, kauan aion jaksaa tätä? En tiedä, en todellakaan tiedä. Jos saisin tilanteen ratkaistua sormia napsauttamalla ja tavarat eri osoitteisiin päivässä, niin olisin sen jo tehnyt ajat sitten. Tällä hetkellä minulla ei ole voimia siihen, eikä aikaakaan. Olen pienen lapsen äiti, yrittäjä ja esimiesasemassa työssäni. Arjen pyörittäminen ja ajankäytön hallinta on muutenkin jo haastavaa, kun sen teen käytännössä yksin. Minä en voi puolisoni puolesta hoitaa asioita taikka tehdä muuttoa pois. Olen puun ja kuoren välissä. Minä todella rakastan puolisoani, mutta rakastan enemmän lastani ja itseäni. Olen päättänyt, että minun arkeani ei pyöritä alkoholi! En ole ollut kertaakaan sairaslomalla töistäni, useampi olisi asemassani varmasti jo ollut useampaan kertaan.
Useammilla mielikuvat alkoholista ovat aivan toisenlaiset. Mieheni on kaikkea muuta kuin alkoholistin näköinen. Hän on nuori, komea, hyvän lihaskunnon omaava sekä erittäin huoliteltu mies. Hänen hymynsä on valloittava ja hänellä on suuri sydän. Mutta hän on sairas! Alkoholismi on erään erikoistuneen lääkärin mukaan masennussairaus. Puolisoni on arvostettu työssään ja moni ei ehkä tajua kuinka huono tilanne on, kun hän ei makaa katuojassa jo taloudellisesti. Näiden vuosien aikana olen tajunnut, että alkoholismi on koko kansan sairaus.
Minulle on tapahtumassa jotain, jota en vielä tajua itsekkään. Olen ollut eilisestä puolisoni ratkeamisesta saakka kuin ”viilipytty”, täysin välinpitämätön. Näinkö olemme pian tulossa tiemme päähän? Minä en enää jaksa itkeä taikka surra. Päinvastoin nautin suunnattomasti omasta ajasta ja ajasta kahden lapsen kanssa, ilman että minun on uhrattava ajatuskaan mieheni sairaudelle. Sillä nykyisin jo puolisoni selvinä hetkinä alkoholismin harmaa harso on kotimme yläpuolella. Alkoholismi yrittää muuttaa jo minua ja minunkin arkeani, mutta yritän edelleen taistella vastaan kaikin voimin. Puolisoni se voi sairastuttaa, mutta minua ja poikaani se ei saa!
-Unohdettu-
Rakastathan minua, sano, Rakastan
Nyökkään vaisusti, En halua lausua enää lausetta: Rakastan sinua.
Rakkaus ei enää riitä.
Haluan ajatella omilla itsenäisesti, ilman hallintaa.
Tehdä omia tekoja ilman opastusta, nauttia.
Etsin itseäni.
Haluasin puhua hänelle avoimesti näistäkin asioita mutta jokin estää puhumasta, kalterit mielessäni, pelko siitä että menetän hänet, menetän koko ajan itseäni.
Mieleni on maipuloitu uskomaan!
Eihän mieskään ole minua menettänyt vaikka puhunut mitä ajattelee, tehnyt mitä haluaa, kertonut mitä halua.
Olen pysynyt rinnalla.
Nyt viimeaikoina olen miettinyt itseäni ja tapaa jolla minua kohdellaa ja on kohdeltu.
Tämä on saanut minut lähtemään yhteisestä kodistamme useasti, hyvin useasti.
Olen aina palannut takaisin uskoen sanoihin mitä minulle annetaan kuultavaksi.
Jokakerta sanat ovat jääneet vaille tekoja.
Nyt en voi antaa periksi enää, sanat eivät riitä, en halua taas jäädä ajattelemaan yksin
Miksi ?
Miten hän pysytyy? Ei voi olla todellista? Kaikki nuo kysymykset vailla vastausta.
Kun yritän jutella hän sananhelinän vuoksi vastaa: Tilanteet tulevat minuutin viivellä ja hän ei niitä hallitse.
Hän ei voi niille mitään, hän on alkoholisti, päässä vikaa jne.
Kuka noille asoille voi jos ei hän itse, ei kukaan.
Nämä lauseet vain uusi keinoja päästä määränpäähän ja olla sitä mitä haluaa sillä hetkellä, ajattelematta toista.
Kaikki keskittyy itseen ja omaan hyvinvointiin puolisollani, hän on keksinyt
keinot kuinka mitäkin voi tehdä ns.satuttamatta toista.
Esimerkiksi tuo lause : Juon koska olen alkoholisti, on nyt lause jolla pystytään juomaan saamatta negatiivistä huomiota osakseen, hänen mielensä on kekseliäs.Sallin tämänkin, uskomatonta mutta totta!
Miksi?
Pikkuhiljaa olen ajatellut onko puolisossani narsistisia piirteitä liikaa?
Kaikki viittaavat siihen, vai annanko ajatusteni johdattaa siihen että saan miehestäni narsistin?
Olen kysynyt mieheltäni, testatakseni hänen narsiutensa, kuulusalla yhden kysymyksen kysymyksellä jonka perusteella narsistinen ihminen paljastuu:
Oletko Narsisti?
Hän on vastannut useinkin olen ja lyönyt vielä löylyä pesään.
Olen siis Alkoholistisen Narsistin puoliso.
Tämä selittäisi avoimet kysymykset päässääni, miksi sallin kaikki puolisoni suunnalta,
nytkö kysyn miten pääsen eroon narsistisesta puolisostani?
Siihen kysymykseen en haluaisi vastausta ,koska rakastan oikeasti puolisoani, ja tämän tiedon perusteella jos puolisoni olisikin narsisti ei puolisoni rakastaisi minua oikeasti,
vaan minussa niitä piirteitä joista hän hyötyy.
Menettäisin rakkaani, puolisoni.
Olen jäänyt mielenivangiksi oikeasti, tarvitsen avaimet vapauteeni.
Henkiseen tasapainon jossa ei koko ajan leiju kysymykset:
Miten hän pystyy?
Voiko olla todellista?
Palataan takasin aikoihin jolloin asuimme saman katon alla, hetkiin onnellisiin ja onnettomiin.
Olen elänyt alkoholisin rinnalla 4 vuotta, taistellen koko tämän ajan omaa itseäni vastaan hiljaa sisäisesti kertomatta siitä miehelleni, hän ei edes ole huomannut omaa kärsimystäni tässä vauhdissa, oma pahaolo hänen sanojensa mukaan päällimmäisenä, kunka hänellä on kaikki asiat huonosti ja menee kaikki päin peetä.
Mielestäni häenllä asiat paremmin kuin monilla muilla niin sanotusti ilman alkoholia elävällä:
Hyvä rakastava puoliso, oma koti, terveet kauniit tyttäret, raha-asiat kunnossa, monelaiset ammattipätevyydet, kaikki maailman parhaat kortit käytössä.
Hän jos kuka tarvitsee auttajaa hellää huolenpitäjää?
Minä tarvitsen tukea tähän yksinäisyyteni, kuka minua auttaa?
Puolisoni ei huomaa avunhuutojani, ei halua kuulla murheitani, kuuntelee muttei kuuntele jos eivät hyödytä häntä. Huomaan hänen joskus ns.piikittävän minua minun ahdistuksen tuntemuksillani aika ajoin, ja lausahduksillani joita sanon kun minun ei ole ollut hyvä olla.
Oma minäni on aika ajoin ilmoittanut olemassa olostaan joka on hyvä merkki nyt kun mietin, minullakin on mielipiteitä jopa omia, joita hän ei hyväksy.
Hänelle ei voi puhua suoraan asioista asioina, kaikkine raadollisuuksineen.
Miksi tämäkin olen antanut tehdä ottamatta siihen järeästi kantaa?
Olenhan joskus ollut vahva ja minulle ei ole todellakaan voinut kyseenalaistamalla minun lauseitani jatkuvasti solvatulla säväyllä.
Muistan että jäin miettimään tuossakin kohden itsekseni, no voi kunpa en olisi tuotakaan sanonut, onneksi sanoin!! sehän oli minun ajatukseni ei kenenkään muun.
Nyt kun mietin tarkemmin hänen pyytämänsä tekeminen ei ollut ns.pyytteetöntä, aina johti johonkin hänen haluunsa, hänen sen hetkiseen tarpeeseensa.
Omat ajatukseni näin kirjoitettuna sinkoilevat kuten pitääkin oikesiin uomiin ja niihin tunteisiin mitä pitää nousta kun toista alistetaan olemaan sitä mitä ei ole lukitsemalla hänet itselleen ja mieliteoilleen.
Muistan ne pelonsekaiset hetket kun tarvitsin miestäni loukkaannuttuani vakavasti töissä, jouduin sairaalaan, soitin miehelleni mutta hän ei vastannut,
odotin soittoa, soitti olikin lähiökuppilassa juomassa.
Pyysin hetken irtaantumaan ja tulemaan rinnalleni sairaalaan koska pelkäsin oikeasti tulevia tapahtumia, minut leikattaisiin yhtäkkiä. Miestäni ei kuulunut, hän oli päättänyt valita toisin oli juoppokavereiden kanssa rallattelemassa, voivottelemassa surkeuttaan laulamassa karaokea, kun minä olisin apua tarvinnut. Onneksi minulla oli poikani jonka avulla pääsin pois sairaalasta. Puolisoni jätti minut kun oikeasti pyysin apua, tarvitsin turvaa, taas annoin anteeksi?
Olin kotona päästyäni sairaalasta, aamuyöstä mieheni palasi reisultaan.
Pitääkö kaikki kestää siksi koska olen alkoholistin puoliso? Minua ei auta kukaan, kukaan ei seiso rinnalla kun minuun sattuu. Puolison kuuluu mielestäni olla kaiken yläpuolella vaikka kuinka olisi muumaailma ihanaa ja mukavaa näin ajattelen, monesti olen hylännyt oman ns. omat hetket puolisoni takia, hän ei minun.
Miten voisin kuvata näitä tunteita, mitä koen puolisoni rinnalla?
-Feeniks-
Tajuan kyllä, mieheni on alkoholisti. Kohtelee minua kuin ilmaa, en ole hänelle olemassa kun hän juo.
Jokainen hetki kun en tiedä missä miehini on, mietin ottaako hän? ratkeaako juomaan?
Olen elänyt vuosia alkoholistin rinnalla, uskoen aina parempaan huomiseen, joka ei koskaan tule.
Tarvitsen vahvuutta, uskoa, pärjään ,minä pärjään.
Usein huomaan jättäneeni oman elämäni odottelemaan taustalle, unohtanut elää. Antanut jopa sen ikioman
aikani, saamatta sitä ikinä takaisin, mieheni rinnalla olemiselle.
Jokainen uusi krapula-aamu, viikko. Pönkittää suhdettamme ihanilla lausahduksilla, onneksi rakas olet olemassa?
En voi elää ilman sinua? Näiden lauseiden turvin elän uuteen juomakauteen, minä uskon jokainen kerta tuohon
sanahelinään, haluan muuttaa,kääntää lauseet totuudeksi itselleni, ne ovat tavallaan totta kun ne lausutaan, mutta ………
Haluni rakastaa itsenäikin on valtava, löytää itseni kaiken tämän keskeltä. Kadotin itseni alkoholistin puolisona,
kadotin hetket ystävieni kanssa, kadotin melkein lapseni.
Olen lähtenyt matkalle, pääteasemana minä itse, omat tunteeni, haluni, tahtoni. Rauha.
Alkoholisi ja sen tuoma narsius, mahdoton yhtälö. Tarvitsen apua tukea, puolisoani autetaan, minä jään yksin.
Miellytän miestäni, tiedostan sen. Hän osaa kääntää ajatukseni, päätökseni. Kuinka? Tarvitsen vastaukset
selvitäkseni elämään minänä.
Päivästä toiseen mietin pakotietä normaaliuteen, löytämättä sitä. Näen välähdyksiä kävellessäni yksin kadulla,
mieheni juodessa, millainen elämäni olisikaan voinut olla. Kaikki nuo pariskunnat kaupassa kinastelemassa, mitä
tänään syödään? Käsikädessä kulkevia. Meidän elämämme keskittyy alkoholin moniin tuomiin käänteisiin.
Minä lupaan olen vielä vahva!
Toivon tällä matkalla löytäväni itseni kuin myös sen yhteisen arkemme ilman alkoholia, mutta suurin pelkoni on:
Menetän puolisoni, rakkaani.
Toivonko liikoja?
Puolisolleni häen normaali arkeensa on sisältynyt aina juomakaudet,
sen tuoma ystäväpiirit, jossain vaheessa myös minä osana kuulunut hänen arkeensa. Minä taas jouduin arkeen
jollaista en halua, en halua miettiä milloin hän ratkeaa taas, välttelen riitoja, vähättelen itseäni.
Suurin ajatukseni on, muutanko mieheni mielesekseni hänen haluamattaan todella sitä. Mieheni tottunut omassa
arjessaan alkoholin liikakäyttöön. Sanontahan kuuluu: Ota hänen vastaan sellaisena kuin hän on ja on ollut!
Älä muuta toista, silloin hän ei ole se keneen rakastuit!! Apua, mitä teen en halua samalla menettää ja saada.
-Feeniks-
Tajuan taas istuvani ja tuijottavani pää tyhjänä kaunista, niin täydellistä pientä kahden ja puolen kuukauden ikäistä lastani hymyillen lämpimästi hänelle tuntien suurinta rakkautta ja huolenpitoa, minkä maa päällään kantaa. Samalla kuitenkin silmäkulmastani taas valuu kyynel, jonka jo nyt huomaan yrittäväni peittää lapseltani. Sisälläni keskellä rintaa puristaa, on puristanut jo kauan, välillä jo turrun siihen. Tuntuu, että on raskasta hengittää, mutta hengitän kuitenkin. Minulla on taas kylmä, vaikka sisällä on lämmintä lokakuisesta lauantai-illasta huolimatta kuitenkin. Tunnen valtavaa tyhjyyttä ja voimattomuutta, johon en pysty vaikuttamaan. Tavalliseen tapaan olen kotona sytyttänyt ne kaikki 23 kynttilää palamaan tavallisen tapaani pimeinä vuodenaikoina, aivan kuin ne toisivat lohtua ja lämpöä sekä turvallisuuden tunnetta minulle ja pojalleni tähän kylmään iltaan. No, ainakin ne luovat kodikkuutta ja hieman tuovat lämpöä. Niiden sytyttäminen on muodostunut minulle jo rituaaliksi, se on minulle tärkeää. Kyntteliköitäkin oli vielä kaksi viikkoa sitten 24, mutta mieheni tiesi, että ne ovat minulle tärkeitä ja riidan yhteydessä paiskasi yhden lattiaan, kun hän tasan tiesi, kuinka se tuntuu minusta pahalle.
Meidän suhteemme aikana on hajonnut paljon, lukematon määrä on vaihdettu ovia, joihin on tullut nyrkin reikiä. Kippoja ja kuppeja, kukka-asetelmia, huonekaluja ja jopa auton tuulilasi on jouduttu vaihtamaan. Olen tottunut jo siihen, että henkisen pahan olon lisäksi huomaan aina siivoavani lisäksi vielä hänen känni sekoilun sotkuja. Mutta yhtään lyöntiä minä en ole joutunut kestämään, mutta puolisoni kylläkin, joka on ajanut minut selkä seinää vasten jatkuvasti henkisellä väkivallalla umpijurrissa. En vieläkään tunne tätä puolisoni toista persoonaa, joksi hän muuttuu aina juotuaan, enkä haluakkaan tutustua. Pyrin vaan pysymään mahdollisimman kaukana siitä, sen ilmestyttyä välillä, useamman kerran kuukaudessa ja vähintään kaksi vuorokautta kerrallaan, elämäämme vieden kaiken siltä suurelta rakkaudelta ja onnelta, mitä meillä on. Pyrin vaalimaan kaikkea sitä teeskentelemällä, ettei puolisoani ole olemassa silloin, kun hän juo. Ennen yritin suojella itseäni, mutta nyt suojelen pientä täydellisen puhtaan viatonta kaunista lastani kaikelta tältä pahalta.
-Unohdettu-
Blogimme tarkoituksena on kertoa juuri niin raadollisena, kuin se on; alkoholistin puolison elämästä tänään.
Suomessa on paljon alkoholismista kärsiviä ihmisiä. Alkoholisteja on myös erilaisia, niin kuin alkoholismin muotojakin. Tässä blogissa on kirjoittajina kaksi naista, jotka kamppailevat eri tilanteissa, mutta kuitenkin niin samassa tilanteessa alkoholismia vastaan puolisoina. Alkoholismin puolisot usein sairastuvat myös puolisoiden rinnalla ja tilanteesta, josta haluaisi pois, niin tuntuukin ettei pääsyä kuitenkaan meinaa löytää. Tai ainakin pääsyä varten on kerättävä hyvin paljon voimaa ja voimavaroja, jotta koko prosessin saat vietyä loppuun saakka. Prosessin aloitus tapahtuu usein miten siinä vaiheessa, kun kaikki karuimmatkin hetket puolison rinnalla on koettu, kaikki kortit katsottu ja tajuttu, ettei se tule koskaan loppumaan… Päinvastoin pahin on vasta edessä. Voiko se tästä enää mennä pahemmaksi?
Toivottavasti kirjoittamisen aloitettua pian moni asia muuttuu, se jää nähtäväksi…
Toivomme, että kirjoituksemme antavat lukijoilleen voimaa. Voimaa, jota me olemme alkaneet etsiä!
-Unohdettu-
